Monesta keskikokoisesta monipuolisesta harrastuskoirasta päädyin rotuun lapinporokoira, haaveena uros ja väriltään parkki. Koira löytyi ja meille muutti pieni poronen, jota aloimme kutsua Oktaksi. Halusin koiralle vähän persoonnallisemman nimen kuin edesmennyt Ronja koirani oli, joten äitini ehdotuksesta koira sai saamenkielisen nimen, joka tarkoittaa numeroa yksi. Nimi sopi koiralle loistavaksi jo siksikin että myöhemmin kuulin koiraa kutsuttavan Ykäksi koska se oli ensimmäinen syntynyt pentu siihen pentueesen. Lisäksi Oktan isän kutsumanimi on Uuno

Okta näytti kylläkin pentuna ihan Muumien Nipsulta, ehkä se sitten sitä olikin, pelokas. Oktan kanssa oli tarkoitus harrastuksien kautta päästä kisaamaan mutta mikää meillä ei mennyt oikein putkeen. Okta pärjäsi yksin ihan ok ihan alkuun, sitten koiraan iski paniikki aina kun se jätettiin yskin. Yksinoloa harjoiteltiin, harjoiteltiin ja harjoiteltiin. Lapsesta asti olen koirien kanssa elänyt ja moisen ongelman kanssa aloin olla täysin neuvoton. Käytiin eläinlääkärillä, kokeiltiin lääkityksiä ja harjoiteltiin jälleen yksinoloa. Sitten yhtäkkiä aina paniikki Oktalle iski, se repi meiltä lukuisat ovenkarmit, ulko-ovet, sälekaihtimet, merkkasi sängyt ja sohvat sekä huusi. Koira yritettiin aruhoittaa metalluihäkkiin, se puri itsensä sieltä ulos. Koira yritettiin sulkea tiettyyn tilaan, Okta repi itsensä haavoille ja ovenkarmit olivat pelkkää puunsilppua.

Palasimme aina alkuun, siihen yhteen sekuntiin tottua, rauhoittua ja olla yksin. Pääsimme eteenpäin ja onnellisuus koiran kanssa palasi, kunnes jokin ärsyke sai koiran jälleen taantumaan lähtöpisteeseen. Oktan eroahdistus määräsi meidän elämään, yksi jättö päivässä ja lasten kanssa uimarannoille ja leikkipuistoihin mneot piti sovittaa niin että jompi kiumpi jäi Oktan kanssa kotiin tai kävimme ilman Oktaa jossain vain viikonloppuisin. Arki kulki oktan ehdoilla, aamurutiinit niin että Okta rauhoittuisi jäämään kotiin.

Kun Okta täytti 2 vuotta, yksinolot jälleen sujuivat. Päätimme että Mesi muuttaa meille, sillä aiempien kokemuksien mukaan Okta pärjäsi aina hyvin jos sillä oli kaveri. Viime syksy sujuikin hyvin kunnes ennen joulua tilanne levisi käsiin. Okta aloitti reihumisen, huudon ja merkkailun uudestaan. Kuukausi ja mun takki oli täysin tyhjä. Sanoin miehelle ettei enää, meitä on tässä 2 aikuista, 2 lasta ja toinenkin koira joka taiteilee kaiken arjen toisen koiran ahdistuksen kanssa.

Niin sitten kaikessa hiljaisuudessa tein päätöksen ja Oktalle aloimme etsiä uutta kotia mutta vain maalta, jossa koiraa ei sisätiloihin tarvitse jättää yksin, mieluiten ei yksin ollenkaan. Yllättävän nopeaa löytyikin koti, vanhemman miehen luota joka asui yksinään maalla. Miehen koiravanhus siirtyi paremmille mtesästysmaille ja parhaan ystävän paikka oli auki.

Viimeinen viikko koiran kanssa oli itkuista, syyllistin itseäni hirveästi ja ikävöin Oktaa valmiiksi. Lapsille Oktasta luopiminen sattui valtavasti, eroahdituskoiran tavoin Okta oli mitä nöyrin kotioloissa, Okta oli kaikessa mukana ja rakasti leikkejä lasten kanssa.

Okta muutti uuteen kotiin Juvalle sunnuntaina, itketti ja helpotti. Tämä viikko Mesin kanssa on ollut hiljaista, Mesi etsii ja etsii, tarkastaa jatkuvasti autoa ja katselee meitä kauempaa. Mesi ei ole niin vilkas ja riehakas, enemmänkin vaisu. Päivät Mesi on pärjännyt hyvin, ei ole tuhoja tehnyt. Lenkillä koira on itsensä joten eiköhän se tästä. Nuorempi poika kuljettaa pikkuokta- pehmoleluaan tiukasti kainalossa ja kyselee koska ikävä helpottaa.

Uudessa kodissa Okta on ollut se nöyrä ja rakastettava mamman oma poropoika, on kuulemma heti valloittanut sydämen ja täyttänyt avoinna olleen koiran paikan. Hauskaa uutta elämää mun pieni poroseni !

"Nipsumme" syksyllä 2006. Monesti katson kuvaa ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Paljon varmaan mutta edelleenkään en tiedä mikä olisi johtanut toivottuun lopputulokseen.

Syyskuu 2006, tässä nukkuu vahti ja vahdittava

 

Kevät 2007, missä pojat, siellä Okta